"Tunnen kuinka vauhti kiihtyy..."

Käytiin sitten Pikku-Ukon kanssa hiihtämässä. Siihen nähden, että olen ollut lapsena samassa hiihtokoulussa 6 v kuin Hartsa Kirvesniemi, niin hiihtotaitoni on surkea. En ole koskaan oppinut luistelu tyyliä, koska perus puusukset olivat 70-luvulla yleensä liian pitkät ja luistelu oli varmin tapa saada sukset solmuun ja kersa nurin. Perinteisen hiihto taas ei auennut, kun aina oli 5cm patja lunta juuttuneena suksen pohjaan. Liuku ei lähtenyt. Osaan kuitenkin tampata umpihangessa hyvin sukset jalassa, koska latukoneet keksittiin vasta vuosia myöhemmin. Sen lisäksi tiedän, että "Aina voi hiihtää, kun on sukset ja lunta" (Aino Kirvesniemi).Välillä sukset piti hakea kesken koulu päivän kotoa vaikka oli hölmönä kuvitellut, että sulavalla kynnös pellolla, missä multa harjanteet on jo näkyvissä ei voisi hiihtää. Pienen ihmisen hiljaisessa kapinassa kannoin lopulta sukset koulusta kotiin yhdessä kevät todistuksen kanssa. Äidin ihmetellessä sanoin, ettei voi tietää jos olisi tullut vielä lunta.

Loviisalainen himo kuntoilija huikkasi kerran paarustaessamme vuotuisella hiihtolenkillä, että 200 km jälkeen helpottaa. Minulla on tavoitteeseen ehkä noin 10 v näillä vuosittaisilla hiihto määrillä. Saas nähdä onko Pikku-Ukko vielä näkemässä, kun viimein alkaa kulkea. Kaikesta huolimatta on koirien ansiota, että ylipäänsä hiihdän. Sukset piti hankkia 90-luvulla, kun silloinen belgini Penni päätti, että hiihtäjät ovat vapaata riistaa. Ystävät hiihtivät karkkia taskut täynnä muka muina miehinä vastaan ja juuri kun Penni aikoi heidät syödä kävikin ilmi, että ne onkin tuttuja kavereita. Lopullinen hiihtäjien poisto pyydystettävien vieras lajien listalta tapahtui, kun ihmisjäsen itse voitti lapsuuden traumat ja nöyrtyi hiihtämään. Se oli siinä, asia kunnossa.

Pikku-Ukko ei ole yrittänyt saalistaa kuin pupuja, joten lähdettiin kokeilemaan hiihtoa Gislomin pelloille. Ymmärrän nyt, ettei hiihtotaitoni todellakaan ole ihan huippua. Kun olisi pitänyt aurata jarruttaakseen tajusin, että en osaa ja vaihtoehtoina on joko kaatua tai saada yli-innokas husky imitaatio kuuntelemaan hiljennys käskyä. Ei kuullut, päätin heittäytyä perusteellisesti hiihto harrastukseen.

Seuraava haaste oli moottorikelkka uralla 90 asteen kulmat, jotka tulivat aikamoista vauhtia kohti ja multa keskellä uraa. Onneksi oli lapsuudesta kokemusta multaan tökkivistä suksista. Osasin varautua töksähdykseen ja pysyin kuin ihmeen kaupalla pystyssä. Koska joustonaruni oli hiihtämiseen liian lyhyt tein pienen jatkovirityksen. Ihan hyvä mutta pyrrin pyörähdettyä kaatuneen ihmisen ympäri pariin kertaan oli uralla semmoinen köytetty paistirulla, josta töröttivät ulkona vain sukset. Onneksi ei ollut kukaan näkemässä.

Mutta oi autuutta, kun alkoi sujua. Pikku-Ukko kiskoi tasaisesti, matka joutui, Ihmisjäsen sai rytmistä kiinni ja sauvoi kuin Hartsa aikoinaan hyvissä kyttäys asemissa. Oli kyllä hienoa. Välillä Pikku-Ukko jäähdytteli ja hölkkäili vapaana. Kelkkailijoita väistettiin kauniisti pelolle hyvissä ajoin ja ainakin meidät ohittaneet tervehtivät iloisesti ja hiljensivät kohdalla kohteliaasti, vaikka oltiinkin reilusti poissa uralta pellon puolella. Oli kyllä hienoa vaikka vauhti alussa hieman hirvittikin.

Koutsi kysyi kotiin tullessa olisiko pitänyt laittaa luistovoidetta. Joo kiitos ei,  ihan riittävästi luisti...Reissusta viisastuneen tilasin Traildogista pitemmän jousto hihnan hiihtoon ja turvalukon  jonka voi liipaista vetovyöstä auki mutkan tai hiekan ilmestyessä reitille pyytämättä ja yllätyksenä. Näillä vermeillä ei ole vielä kokeiltu, mutta kohta alkaa nähdä jo töidenkin jälkeen hiihdellä ja hankiaiset on vielä tulossa.