Vaihevuotisen kärttyavautuminen...pannaan hormonien piikkiin :)
Vaihde vuosilla on se paha puoli, että kaikki ärsyttää. Kikyt, Trumpit, sairaala reissut, kuolema, ahdasmieliset ja maailmansyleilijät. No ajalla on ilmiönsä. Jossain vaiheessa kaikki tulivat uskoon, sitten kaapista, minkä jälkeen joukolla tunnustettiin olevamme koulukiusaajia tai kiusattuja, jossain välissä lähes kaikilla oli burnout ja loput uskoi enkeleihin. Tällä hetkellä kaikki tuntuvat olevan erityisherkkiä... minusta on taas tullut erityisärtsykkä.
Olen hieman kyllästynyt näihin koira maailman tosiharrastajiin, tositäydellisiin ja tosivarovaisiin. Enkä tarkoita koiria vaan niiden omistajia. Koira napataan syliin jos vähänkin isompi tai innokkaampi koira tulee vastaan. Pienemmät koirat saavat vapaasti rähjätä vastaantulijoille ja sikailla...no kun se pelkää isoja pahoja koiria. Jos sitten vastapuoli onkin samanlainen törkimys, mutta himpun isompi, se on vihainen ja arvaamaton.
Se hyvä käytös ei aina tule äidinmaidossa. Se pitää opettaa molemmille. Toiselle pitää opettaa, ettei kannata huudella hävyttömyyksiä isommilleen sen enempää, kuin ihmisjäsenen kannattaa aamuöisessä nakki kiskan jonossa aamuyöstä kiilata jonon kärkeen ja huikata iloisesti "Heteroilla etuajo-oikeus!" Toiselle taas pitää kertoa, että kaverin ohi mennään nätisti ja turpavärkit pysyy kiinni koosta riippumatta.
Siitä päästäänkin opetteluun. Kun ne koirat ja omistajat on erilaisia. Toiset on näppärämpiä kuin toiset. Välillä tulee vaan valittua sieltä koira kirjan sivuilta se omasta mielestä nätein karvapallero, lukematta ollenkaan mihin se on jalostettu. Saatikka miettimättä, että synkkaako meidän luonteet ja elämän tilanne. Tai onnistutaan vaan valkkaamaan sieltä pentueesta se kova päisin juntti. Sen kanssa pitäisi sitten jotenkin pärjätä noin 14 vuotta. Aina ei pärjää. Välillä käy niin, että aivan väärän tyyppinen ihminen ottaa väärän tyyppisen koiran. Silloin ollaan yleensä kusessa.
Ongelmien tullessa täytyy olla valmis tekemään töitä ja muuttamaan omia tapojaan, jotta homma saadaan toimimaan. Aina ei olla valmiita siihen. Silloin yleensä pelastaa se, että onkin allergia, muuttunut elämän tilanne, ajanpuute tai ihan on vaan sattunut se tosi luonnevikainen hullu koira, josta on pakko luopua.
Ihailen suunnattomasti niitä ihmisiä, jotka ongelmien ilmettyä eivät anna periksi. Jotka sen ylivillin, liian suuren, flegmaattisen tai räyhänhengen kanssa, jaksavat raahautua kentille ja koulutuksiin. Hakemaan apua ja joskus ehkä saamankin hyviä neuvoja. Kun me muut hifistelemme oikean perusasennon kanssa, tuo epätoivoinen haaveilee siitä, että koira edes kerran tunnin aikana istuisi johonkin asentoon ja olisi hetken hiljaa.
Muistan aina epätoivoisen vanhemman herrasmiehen, joka valtavan suuren rotikkansa kanssa kävi sitkeästi koulutuksissa ja yritti koulutuskirjoja lukemalla löytää sen yhden kirjan missä olisi se metodi jolla koiran saa opetettua. Yritimme selittää että menetelmiä on monia ja kaikista erilaisista neuvoista pitää keräillä ne itselle ja koiralle sopivat konstit.
Mieleen on jäänyt myös Balitosssut jalassa Howavarthin perässsä raahautuva hento naisimmeinen, jonka tulessa kentälle toivoimme aina, että kitkan laki balitossun ja hiekka kentän välissä ei pettäisi. On ollut myös pareja joissa koiralle olisi riittänyt kuiskaus, mutta ihmisellä on ollut ääni alaa vaikka armeijan paraati kentälle. Herkemmät koirat ja ohjaajat ovat paskoneet housuihinsa maahan käskyn kajahtaessa.
Välillä hirvittää. Entä jos käy jotain, jos balitossu lipeää, koiruus karkaa ja juoksee lähimmälle auto tielle tai syö pari koira kaveria. No niin ei ole vielä käynyt. Onneksi. Rähinöitä on ollut, mutta yleensä on selvitty säikäyksellä. Pitäisikö kieltää tulemasta vai ovatko koira koulut ja koulutukset alunperin juuri heitä varten. Jotta saisi neuvoja ja apua. Itse olen sitä mieltä että koulutukset ovat juuri sitä varten, että saa apua ongelmiin.
Itselläni on ollut kahdenlaisia koiria. Toinen oli äärimmäisen haastava. Jahtasi puput, hiihtäjät, autot. Haukkui mummot pimeässä pystyyn. Sain paljon apua ja neuvoja. Tutut hiihtivät ja pyöräilivät, vaikka eivät olleet sitten peruskoulun pakkohiihdon jälkeen koskeneet suksiin. Raahauduimme hiihtämään ja punkesimme tilanteisiin, joissa ongelmia oli, jotta saimme harjoiteltua hankalia asioita. Kävimme koirakouluissa ja saimme roppakaupalla hyviä neuvoja. Osa toimi osa ei, mutta kaikki olivat kokeilemisen arvoisia. Ja niin pikkuhiljaa kunnon koirakansalainen alkoi kuoriutua. Joskus valvoin öisin ja toivoin, että jonain päivänä koira olisi yhteiskuntakelpoinen. Silloin hyvät harkkakaverit olivat kultaakin kalliimpia.
Toisen koiran kohdalla olin valmiina kaikkiin ongelmiin ja sitten sain sen hieman nössön, ylikiltin, rauhallisen, järkevän pennun. Odotin uhmaikää, ongelmia yms. kunnes tajusin että niitä ei ihmeemmin taida tulla. Voisin väittää pokkana, että olen niin näppärä koirien kanssa. Mutta valitettavasti tiedän, että minulla kävi nyt vain hiton hyvä tuuri.
Mikä minua siis ärsyttää...no ne kenttien ja tokokehien reunoilla täydellisine koirineen seisoskelevat osaajat, jotka paheksuen nyrpistelevät nenäänsä ongelmiensa kanssa kamppaileville. Jotka koko olemuksellaan viestittävät, että tuommoisten hankalien tapausten ei kuuluisi olla täällä meidän kentällä, meidän porukoissa ja meidän harkoissa.
Pelostahan se kumpuaa, pelosta että oma täydellinen haukkku tulee syödyksi hurjan pedon suuhun. Tai omat täydelliset harkat häiriintyy kun se livohkaan lähtenyt shemeikka tulee liehittelemään omaa koiraa kesken sen täydellisen liikesuorituksen.
Toivoisinkin, että jokainen miettisi asiaa hiljaa mielessään. Voiko olla että saatan jonain päivänä itsekin tarvita apua? Olenko ehkä saanut itsekin apua ja neuvoja? Voiko olla, että olen jo niin taitava, että voisin lakata paheksumasta ja nyrpistelemästä. Panna oman koirani hetkeksi autooon turvaan ja mennä hetkeksi auttamaan ja neuvomaan ystävällisesti tuomitsematta.
Autetaan toisiamme, jaetaan sitä osaamistamme ja tehdään harrastamisesta kivaa kaikille taitoihin katsomatta. Juuri se sinun neuvosi tai apusi saattaa olla se ratkaiseva. Usein auttaa jo tieto, ettei ole ongelmansa kanssa yksin ja että kiva porukka on tukena. Harrastetaan yhdessä! On hieno asia kun on kivat harkkakaverit, tiedän sen kokemuksesta ja on ilo harkata heidän kanssaan.
Olen hieman kyllästynyt näihin koira maailman tosiharrastajiin, tositäydellisiin ja tosivarovaisiin. Enkä tarkoita koiria vaan niiden omistajia. Koira napataan syliin jos vähänkin isompi tai innokkaampi koira tulee vastaan. Pienemmät koirat saavat vapaasti rähjätä vastaantulijoille ja sikailla...no kun se pelkää isoja pahoja koiria. Jos sitten vastapuoli onkin samanlainen törkimys, mutta himpun isompi, se on vihainen ja arvaamaton.
Se hyvä käytös ei aina tule äidinmaidossa. Se pitää opettaa molemmille. Toiselle pitää opettaa, ettei kannata huudella hävyttömyyksiä isommilleen sen enempää, kuin ihmisjäsenen kannattaa aamuöisessä nakki kiskan jonossa aamuyöstä kiilata jonon kärkeen ja huikata iloisesti "Heteroilla etuajo-oikeus!" Toiselle taas pitää kertoa, että kaverin ohi mennään nätisti ja turpavärkit pysyy kiinni koosta riippumatta.
Siitä päästäänkin opetteluun. Kun ne koirat ja omistajat on erilaisia. Toiset on näppärämpiä kuin toiset. Välillä tulee vaan valittua sieltä koira kirjan sivuilta se omasta mielestä nätein karvapallero, lukematta ollenkaan mihin se on jalostettu. Saatikka miettimättä, että synkkaako meidän luonteet ja elämän tilanne. Tai onnistutaan vaan valkkaamaan sieltä pentueesta se kova päisin juntti. Sen kanssa pitäisi sitten jotenkin pärjätä noin 14 vuotta. Aina ei pärjää. Välillä käy niin, että aivan väärän tyyppinen ihminen ottaa väärän tyyppisen koiran. Silloin ollaan yleensä kusessa.
Ongelmien tullessa täytyy olla valmis tekemään töitä ja muuttamaan omia tapojaan, jotta homma saadaan toimimaan. Aina ei olla valmiita siihen. Silloin yleensä pelastaa se, että onkin allergia, muuttunut elämän tilanne, ajanpuute tai ihan on vaan sattunut se tosi luonnevikainen hullu koira, josta on pakko luopua.
Ihailen suunnattomasti niitä ihmisiä, jotka ongelmien ilmettyä eivät anna periksi. Jotka sen ylivillin, liian suuren, flegmaattisen tai räyhänhengen kanssa, jaksavat raahautua kentille ja koulutuksiin. Hakemaan apua ja joskus ehkä saamankin hyviä neuvoja. Kun me muut hifistelemme oikean perusasennon kanssa, tuo epätoivoinen haaveilee siitä, että koira edes kerran tunnin aikana istuisi johonkin asentoon ja olisi hetken hiljaa.
Muistan aina epätoivoisen vanhemman herrasmiehen, joka valtavan suuren rotikkansa kanssa kävi sitkeästi koulutuksissa ja yritti koulutuskirjoja lukemalla löytää sen yhden kirjan missä olisi se metodi jolla koiran saa opetettua. Yritimme selittää että menetelmiä on monia ja kaikista erilaisista neuvoista pitää keräillä ne itselle ja koiralle sopivat konstit.
Mieleen on jäänyt myös Balitosssut jalassa Howavarthin perässsä raahautuva hento naisimmeinen, jonka tulessa kentälle toivoimme aina, että kitkan laki balitossun ja hiekka kentän välissä ei pettäisi. On ollut myös pareja joissa koiralle olisi riittänyt kuiskaus, mutta ihmisellä on ollut ääni alaa vaikka armeijan paraati kentälle. Herkemmät koirat ja ohjaajat ovat paskoneet housuihinsa maahan käskyn kajahtaessa.
Välillä hirvittää. Entä jos käy jotain, jos balitossu lipeää, koiruus karkaa ja juoksee lähimmälle auto tielle tai syö pari koira kaveria. No niin ei ole vielä käynyt. Onneksi. Rähinöitä on ollut, mutta yleensä on selvitty säikäyksellä. Pitäisikö kieltää tulemasta vai ovatko koira koulut ja koulutukset alunperin juuri heitä varten. Jotta saisi neuvoja ja apua. Itse olen sitä mieltä että koulutukset ovat juuri sitä varten, että saa apua ongelmiin.
Itselläni on ollut kahdenlaisia koiria. Toinen oli äärimmäisen haastava. Jahtasi puput, hiihtäjät, autot. Haukkui mummot pimeässä pystyyn. Sain paljon apua ja neuvoja. Tutut hiihtivät ja pyöräilivät, vaikka eivät olleet sitten peruskoulun pakkohiihdon jälkeen koskeneet suksiin. Raahauduimme hiihtämään ja punkesimme tilanteisiin, joissa ongelmia oli, jotta saimme harjoiteltua hankalia asioita. Kävimme koirakouluissa ja saimme roppakaupalla hyviä neuvoja. Osa toimi osa ei, mutta kaikki olivat kokeilemisen arvoisia. Ja niin pikkuhiljaa kunnon koirakansalainen alkoi kuoriutua. Joskus valvoin öisin ja toivoin, että jonain päivänä koira olisi yhteiskuntakelpoinen. Silloin hyvät harkkakaverit olivat kultaakin kalliimpia.
 |
| Se pistää miettimään, kun yksin ulos jää... |
Mikä minua siis ärsyttää...no ne kenttien ja tokokehien reunoilla täydellisine koirineen seisoskelevat osaajat, jotka paheksuen nyrpistelevät nenäänsä ongelmiensa kanssa kamppaileville. Jotka koko olemuksellaan viestittävät, että tuommoisten hankalien tapausten ei kuuluisi olla täällä meidän kentällä, meidän porukoissa ja meidän harkoissa.
Pelostahan se kumpuaa, pelosta että oma täydellinen haukkku tulee syödyksi hurjan pedon suuhun. Tai omat täydelliset harkat häiriintyy kun se livohkaan lähtenyt shemeikka tulee liehittelemään omaa koiraa kesken sen täydellisen liikesuorituksen.
 |
| Oppia saamassa :) |
Autetaan toisiamme, jaetaan sitä osaamistamme ja tehdään harrastamisesta kivaa kaikille taitoihin katsomatta. Juuri se sinun neuvosi tai apusi saattaa olla se ratkaiseva. Usein auttaa jo tieto, ettei ole ongelmansa kanssa yksin ja että kiva porukka on tukena. Harrastetaan yhdessä! On hieno asia kun on kivat harkkakaverit, tiedän sen kokemuksesta ja on ilo harkata heidän kanssaan.
 |
| Harkkakentällä tauolla |
Hyvä Sari, tosi hyvä kirjoitus :)
VastaaPoista