"Tässä naamassa arpikin kaunistus olisi ..."

 Sen verran lujille on tämä viikko ottanut, että keskiviikkona kamppasin itseni ja heittäydyin naama edellä asvalttiin koira hallin pihassa juuri ennen Pihkun treenejä. Vähän aikaa haudoin Hilkan kiikuttamalla kylmä pakkauksella poskiluuta, joka onneksi säilyi ehjänä kiitos paksujen poskien. Näytti ensin ihan pikku naarmulta tujusta tällistä huolimatta, mutta totuus alkoi paljastua päivien edetessä.

Tilannetta ja pään tärskyä ei helpota yhtään itkeskely Tosimiehen takia. Olen viikon ajan koettanut katsoa tilannetta vaaleanpunaisten lasien läpi. Kipulääkkeet auttoivat hiukan. Tosimies tulee välillä oleilemaan meidän kanssa. Ruoka-aika ja ja joku höpötemppu saavat vielä innostumaankin. Pikku-Ukkoakin jaksaa hoidella vaikkakin vähemmän. Mutta hetken ilon pilkahduksista huolimatta suunta on huono. Lenkillä vasen takajalka niaa harvan säännöllisesti. Ilo on poissa olemisesta. Kävely on hiipimistä  suurimman osan ajasta. Tarvittaessa kiihdyttää jopa laukalle, mutta ei tee sitä herkästi. Vain matalille kiville kiivetään ja usein jäädään niidenkin eteen vaan alakuloisena seisomaan. Jos tulee nopea käännös lattialla niin takapää leviää kuin Jokisen eväät. Oli tarkoitus katsoa Joulun yli, mutta kyllä nyt on ihmisjäsenen  tunnustettava elämän tosiasiat ja maanantaina, kun menen hakemaan kipulääkkeitä lisää varaan samalla lopetus ajan. Jos vaan pystyn puhumaan sen verran vollottamatta. Voisi kokeilla vielä vaikka mitä akupunktiota, vahvempia lääkkeitä jne., mutta tosiasia on että ei tuo vaiva melkein 12 v ukkoselta enää helpota. Kyse olisi lähinnä ajan pelaamisesta minun itseni takia. Ei olisi oikein varsinkin, kun olen luvannut vuosia sitten, että kun tämä hetki tulee niin Purnukka voi luottaa minuun.

On kuitenkin koitettu elellä normaalia eloa ja käytiin viikonloppuna autolla jäljelläkin. Tosimiehelle tein helpon jäljen tasaiseen maastoon ja loppuun juusto purkin. Meni hienosti ja Tosimies paistatteli kehuissa. Pikku-Ukon kanssa pelasin vähäisen jälkeilymme kanssa upporikasta ja rutiköyhää ja tein ihan reilun mittaisen kaarevan jäljen mäkeä ylös ja alas. Parille alkupään askelelle juustot ja sitten vaan keppejä kymmenen. Puolisen tuntia jälkien jäähdyttelyä suppilovahveroita keräillen. Tosimies ja minä kerättiin, Pikku-Ukko sinkoili sinne tänne.

Hämmästyin kovasti koska Pikku-Ukko lähti hyvin kääntyi takaisin hakemaan ohi porhalletun juuston ja jatkoi sitten matkaa. Kepit ilmaisi alussa puoli huolimattomasti, mutta kun käytettiin paljon aikaa kepeillä leikkimiseen palkkoihin ja päivittelyyn miten taitava keppi ukko on niin petrasi koko ajan.Yhden kivikon kohdalla meinasi jäädä keppi sivuun. Siitä huomautin että oiskohan syytä hieman katsella ja nappasikin nopsasti kepistä hajun. Tähän asti kepiltä jatkaminen leikin jälkeeen on ollut vaikeaa, mutta nyt sekin sujui hyvin. Hieman epäröiden alku mutta sitten jälki veti taas. Yhden leikki tuokion jälkeen lähti huolimattomasti ja hukkasi jäljen mutta vaivihkaa johdattelin olettamaani  jälkeä kohti ja nappasikin jäljen uudelleen. Olin tosi tyytyväinen. Kaikki kepit löytyi. Olin laittanut teipit keppeihin merkiksi ja hyvä niin koska yhden kerran minulle tarjottiin polulta ihan muuta keppiä. Otin sen enhän voi tietää oliko siihen tarttunut enemmän hajua vai kokeiltiinko vaan kepillä jäätä. En reagoinut siihen mitenkään  kummemmin kehoitin vaan jatkamaan matkaa. Mitenköhän olisi oikeasti pitänyt toimia? Osaako joku neuvoa?

Jäljen suhteen on nyt hyvä mieli. Tästä on hyvä mennä taas eteenpäin.

Keskiviikon kurssi Strömfors Dog Sportissa on ollut todella hyvä. Kaikki muu sujuu mutta tuo esineen pito on vielä aika onnetonta. Heittelee sitä sinne tänne valonnopeudella. Finland Zero Points. Olen lenkillä heitellyt pari kertaa palloa. Nyt hautaan pallon. Menee ihan kahdella heitolla sellaisille kierroksille ja vire tilaan jossa äly poistuu ruumista. Tuntuu nostavan kierroksia ihan hauskoista tempuistakin, joten täytyy todella tarkasti säädellä kierros nopeuksia, ettei hirtä kaasu kiinni ja rupea renkaat vinkumaan. Pidetän pallo mielessä jos joskus tarvitaan kierroksia johonkin. En kuitenkaan halua, että Pikku Ukko on koko ajan stressi kierroksilla ei edes positiivisilla. Pikkuhiljaa aletaan jo tuntea toisiamme. 

Ostin Pikku-Ukolle syömisen hidastus jutun ruokakuppiin, kun meinasi tukehtua ahmimiseen. Meni pari kertaa hyvin, mutta sitten söi tuonkin palasiksi. Vo luoja

Lisäksi söi Koutsin lattialle pudonneen Parkinson lääkkeen salamana ja lauantai aamu aloitettiin rennosti oksennuttamalla ja mattopyykillä. 

Nyt koitetaan ajatella iloisia asioita ja elellä normi elämää ja jos nyt ihmeitä tapahtuu Tosimiehen olossa niin ainahan ajan voi sitten perua, mutta uskoisin, että jos lääkkeistä olis kunnolla apua olisi näkynyt jo. Voi Paska en muuta sano.