”Kaiken pystyy korjaamaan teipillä tai rakkaudella…”

Kuka varasti kesäkuun. Kesää odotellessa hupsahti parhaat kelit ohi. Kohta alkaa loma ja vesisateet. Koirakentällä oli alkukesästä kivituhkan levitys talkoot. Aikasen pölystä hommaa. Toiveena oli, että sataisi ja kovettuisi. No ei sada. Ihan viheliäistä. Ohut pölläkkä ja koiran kuola on loistava yhdistelmä. Treenien jälkeen saa pestä vaatteet, kengät ja koiran lelut. Helteiden alkaessa pesin koirankin, kun tuntui, että kivituhka oli kuorruttanut turkin rapsakan likaiseksi. Olo on kuin Tenavien Rapa-Ripalla.

Rauhalan kennelpiiri on kokoontunut ahkerasti ja Pikku-Ukolla on ollut paljon kavereita helpottamassa energian purkamista helteillä. Tärkeitä ovat kaverit, kun iltaisin hivuttautuu portille kurkkimaan tuleeko ketään.

Tosin Maijan mielestä Pihkun lelut on kivoja, mutta Pihku on moukka. Leikkii liian villisti ja murisee. Mellastava Toope! 

Pihkun Nuppu sisko muutti uuteen kotiin ja käytiin Nuppua morjestamassa. Nuppukin olisi Maijan mielestä moukka. Kumpikin riehuu, murisee, painii ja säntäilee… huomaa että pennusta asti on nujuttu porukassa. Ihan oma elämä leikkiessä noilla kahdella.

Hauska on seurata miten leikki muokkautuu aina paikalla olevien mukaan. Välillä vaan chillaillaan, välillä on liikaakin vauhtia ja välillä ollaan niin perhettä perustamassa että…Mutta riippumatta siitä millä kokoonpanolla ollaan pihalla riitaa ei ole ihmeemmin tullut. 

Meidänhän piti tehdä jälkeä, treenata, fillaroida ja uida. Fillarointi skipattiin helteen takia, uiminen loppui ennen kuin kunnolla alkoikaan kun tuli levää. Muutaman kerran ehdittiin käydä rengasta viskomassa.

Mutta maastohommista voi syyttää vaan ihmisjäsentä. Lähti moti treenata, kun tajusin, ettei ehkä koskaan päästä kisaamaan kunnolla. Aikataulutetut lähdöt on niin pinnaa kiristäviä Koutsin kera tällä hetkellä, ettei hermorakenne riitä. Kesäkuussa oli useampi lääkärikäynti ja se lähteminen…

Hetkittäin olisin voinut vaan raahata Koutsin autoon ja paiskata pakun perään, jos siis olisin jaksanut kantaa. Tuli jotenkin sama tunnelma kuin aikoinaan raahatessa kissoja rokotuksille kerran vuodessa. Kukaan ei halunnut lähteä, kaikki yritti häipyä paikalta ja osa oli jo paennut ikkunasta. Puhumattakaan että selvittäisiin päivästä kisapaikalla. Siinä vaiheessa, kun päästäisiin kehään olisin hermoraunio. 

No tein sitten ihan ajatustyötä parina viime päivänä ja päätin, että vaikka ei koskaan kisattaisiin niin treenataan se jälki nyt viimeisen päälle kuntoon ja esineruutu. Lopetetaan ruikuttaminen. Nyt kun loma viikon päästä alkaa niin päästään näistä louhikoista kangas maastoihin niin voi keskittyä ihan vaan liikkumiseen ja koiran seuraamiseen, pystyssä pysymisen sijasta. Pikku-Ukkohan rakastaa kaikkea yhdessä puuhaamista, joten lopetetaan nahjuilu ja aletaan hommiin. 

Hieman on ollut aika pulaakin. Pitänyt tehdä lääkäreihin hukattuja tunteja takaisin urakalla vähän pidentämällä päivää, mutta suurin syy on se ettei ihmisjäsen yhtään osaa soveltaa. Joka päivä autolla töissä olisin ihan hyvin voinut pysähtyä, tehdä pienen jäljen ja kotiin päästyä ottaa koiran ja Koutsin ja mennä metsään.Täytyy vaan kehitellä näitä lisää. Esim aamulenkit on paras arjen rauhoittaja mitä olen keksinyt. On varmasti vielä vaikka mitä vastaavia.

Mökille päästiin ja se meni hyvin. Koutsin kunto on kohonnut ja jaksoi jo puuhastella mukana mökillä. Vietettiin Jussia, kaadettiin puita ja katseltiin komeita ukkosia, lenkkeiltiin. Yrtti penkki rakenneltiin siskon kanssa kesäkeittiön lähelle. Pikku-ukolla oli huomio liivi päällä siltä varalta, että jos alkaa 9 tie kiinnostaa niin oranssi näkyy vahtijoille ja autoille paremmin. Mutta pysyi tosi kauniisti pihassa. Ja kaiken kruunasi rosvopaisti ja mansikka kakku. Ihan loisto Jussi.

Kotiin päästyä Pikku-Ukko sitten leikin lomassa juoksi päin kirsikkapuuta ja taas oli kutti naamassa. Koutsin tikeistä oli juuri päästy niin nyt voikin taas putsailla seuraavaa haavaa. Voin kohta vaihtaa ammatikseni haava-hoitajan sen verran on viimeaikoina niitä pyöritelty. Ei ollut mikään mieto tälli. Pikku-Ukkoa oikein itketti, verta tuli reippaasti ja säikähdin jo että hampaat meni. Kun lopulta veren tulo väheni ja pääsin kurkkaamaan suuhun oli hampaat omilla paikoillaan. Täytyy nyt vaan seurata, ettei värit lähde muuttumaan ja ruhje paranee kunnolla. Hieroja taas kiittelee meitä koheltamisesta.

Voi näitä miun miehiä. Koko ajan sattuu ja tapahtuu ja välillä vaan sattuu…