"Oon niin ansainnut mun laskevan sykkeen" (Paula Vesala)

Vuosi pari sitten ajattelin, ettei kaikkeen voi aina sanoa ei. Pitää panostaa ihmissuhteisiin ja harrastaa jotain kehittävää. No viimeiset kaksi vuotta opetti, ettei kannata tällä luonteella olla ihan niin sosiaalinen. Tämmöinen myös omissa oloissaan hyvin viihtyvä, saattaa saada sosiaalisuus myrkytyksen.

Keväällä pistin suun kiinni ja opettelin uudelleen sanomaan ei. Otin käyttöön kaikki savolaisuuden kierto ilmaukset niihin hetkiin, kun tyly Ei olisi kuulostanut pahalta. Olen vedonnut  häikäilemättä epämääräisiin "meillä taitaa olla silloin menoa", "hitto miulla ei ole nyt allakka mukana", "katotaan sitä sitten" ja "miulla on mummo mustikassa ja maksa laatikko uunissa".  Lisäksi olen viivoittimella napauttanut aina itseäni näpeille, kun olen ollut kirjoittamaisillani "kyllä olen kiinnostunut kurssista".

Kesä-heinäkuu meni opetellessa, mutta nyt elokuussa voin sanoa, että kyllä kannatti. Kun säntäily sinne tänne on loppunut, on aikaa jäänyt kaikelle tärkeälle. Lapsuuden kaverin tapaamiselle vuosien jälkeen, kiireettömille lenkeille ja rauhallisille viikonlopuille.

Kevään kurssirysäys sai minut pohtimaan tätä koiraharrastuksen suuntaa vakavasti muutenkin. Aloitin koiran kanssa harrastamisen ajalla jolloin neuvottiin opettamaan seuraaminen hihnasta tempaisemalla ja edennyt nykyaikaan, jolloin koiralle ei saisi sanoa ei, ettei se paineistu. No hieman kärjistäen näin. Nyt pyydän etukäteen jo anteeksi, jos joku pahoittaa mielensä ja korostan että mielipiteeni ovat vain omiani, eivätkä edustamani filmiyhtiön mielipiteitä :D

Kun lapsena kävin koira koulussa tiibetinterrierimme kanssa 80-luvulla koiria piti nykäistä, jos ne vetivät ja maku palojen käyttö ilmestyi vasta hiljakseen kentille. Lelulla palkkaamista ei juuri näkynyt. Noita aikoja ei ole ikävä ja harmittaa, sillä silloin minulla olisi ollut leikillä palkkautuva koira, mutta kukaan ei osannut silloin neuvoa, miten sitä hyödynnetään koulutuksessa. Mutta kiitos silloisille ohjaajille, jotka tekivät parhaansa silloisen tietämyksensä mukaan ja onnistuivat istuttamaan koira harrastus kipinän.

Kultaiselta 90-luvulta kaipaan harkkoja, joissa  koirat laskettiin kentälle irti leikkimään ennen ja jälkeen harjoitusten. Koira leireillä ihmiset istuivat luennolla ja koirat peuhasivat pihalla keskenään. Pikku kahinoihin ei sännätty panikoimaan ja koirat muodostivat omat leikki porukkansa kaikessa rauhassa.

Sitten joskus 90-luvun lopppupuolella paratiisiin luikersi kärmes. Alettiin puhua vireestä ja motivaatiosta. Koiria ei päästetty enää leikkimään, koska se haittasi keskittymistä harjoituksiin ja oppi ikään kuin karkasi päästä. Ne jotka halusivat leikittää koiriaan hiipivät harkkojen jälkeen syrjemälle päästämään koiransa irti. Hieman häpeillen, kun ei oltu tosi harrastajia :) Tuolloin vakavissaan puhuttiin, jopa pentujen luovuttamisesta 5 vko vanhoina, jotta ne leimautuvat täysin ihmiseen ja niistä tulee vain ihmiselle töitä tekeviä. Taisi sitä jopa tapahtuakin, valitettavasti. Vire, leikki ja palkat olivat tulleet jäädäkseen ja hyvä niin.

Ysäri kisatunelmaa

Tänä päivänä koira harrastuksessa on niin paljon hyvää. On laadukkaita ohjaajia, guruja ja valtava määrä tietoa oppimisesta, jota halutaan jakaa ja välittää rotujen ja lajien välillä avoimesti. Kurssilaisille annetaan kaikki tiedossa olevat avut ja opit riippumatta siitä onko tavoitteena räpistellä ehkä se eka luokka läpi vai tähdätä maajoukkueeseen. Koira lajien yhteistyö ja innostus on ihanaa katsottavaa.

Mutta tähänkin paratiisiin on hiipimässä kärmes. Kevään kursseilla seurasin surullisena tätä yhteistä harrastusta. Kun halutaan mahdollisimman hyvät harkat ja keskittyminen niin koirat viettävät tunti kausia auton takapakseissa latautumassa. Meidän takapaksista ei kyllä löydy sellaista pistorasiaa missä lukee "koiran motivaation lataus" tosin ei meillä  ole ilmastointiakaan.

Siinä on etunsa, että koira saa harjoitella häiriöttömässä ympäristössä uusia asioita ja levätä välillä rauhassa, mutta ei liene tarkoitus, että se elää elämänsä takapaksissa. Kursseilla ja harkoissa moni koira viettää sen max 8 tuntia takapaksissa ja käy sitten 15 min treenaamassa ja palaa takapaksiin odottelemaan. Illalla ajellaan sitten kotiin ja ihmisjäsen, joka on ollut koko päivän pihalla ja luennoilla on aivan uuvuksissa ja tulee harha, että on aktiivisesti harrastettu koko päivä koiran kanssa. Se koira parka vaan on aktiivisesti nyhjöttänyt autossa koko päivän yksikseen.

Kurssilla  latauspistoketta etsimässä

Koulutuksissa koirat odottavat autoissa, kun yksi treenaa ja hyvin menee. Sitten mennään kisoihin missä on toisiakin koiria kentällä ja katsomossa. Ihmetellään, että mikä sille oikein tuli, kun se niin paineistuu kisatilanteissa ja harkoissa menee ihan hyvin. Omistajakin paineistuu ja alkaa jännitämään, kun näkee muita ihmisiä enemmän kuin kentällä yhteensä vuoden aikana.

 Ongelmaa mennään sitten ratkomaan tietenkin kurssille. Koirat pidetään autoissa, etteivät häiritse toistensa suoritusta. Tosin osaa koirista ei enää voikkaan tuoda kentän reunalle, koska sen jälkeen vetäjä ei saa enää ääntään haukunnan ja kimityksen alta kuuluviin. Kun koira pidetään aina autossa ja  viedään suoraan suoritukseen se ei enää opi odottelun ja hengailun jaloa taitoa eikä totu muihin koiriin. Se ei osaa enää rauhallisena odottaa vuoroaan. Kisapaikalle se haetaan autosta suoraan ja ihmetellään miksi se ei malta keskittyä niinkuin kotikentällä, missä kaikki on tuttua. Saattaa jopa pyrkiä haistelemaan. Onpa nykyään, jopa kursseja, joissa kehotetaan pitämään koirat häkeissä kurssin ajan.

Agilityssä  osa harrastajista hakee koiransa autosta ja ilman lämmittelyä siirtyy suoraan radalle tekemään fyysisestikin vaativia sarjoja. Jos alkulämmittely vielä muistetaan niin oman vuoron jälkeen jäähdyttelyä edustaa koiran hyppäytys, minneppä muualle kuin takapaksiin. Ei poistu maitohapot, eikä laske kierrokset. Hyvässä lykyssä koira on siepattu töistä tullessa pikaisesti autoon kotoa häkistä, jossa se viettää päivänsä, ettei tee pahojaan kotona, kun on hieman liikaa energiaa.

Edellinen koirani oli vahvasti malli oppija. Se seurasi kentän reunalla yhtä kiinnostuneena muiden suorituksia kuin minäkin. Se terävöityi aina kun joku koira teki innoissaan ja hyvin. Monesti jos joku suoritus oli todella hyvä ja huomasin sen terästäytyvän, kuittasin asian sille sanallisesti siinä istuskellessamme "ompa hieno!!" Tosimiehen kanssa käytän tätä samaa kentällä. Istumme  kentän reunalla aina välillä hetken, huilaamme ja katselemme muiden tekemistä ja leikkiä. Kummasti vaan tosimies siitä aina motivoituu.

Minusta on upeinta, että meidän kentällä kaikki treenaa sekaisin ja yhdessä. On häiriötä, mallia ja katsojia. Ei tarvitse pitää erillisiä häiriötreenejä. Joskus todella harvoin pieniä karkaamisia ja lyhyitä rähinöitä, mutta  niihinkin on totuttu. Maailma ei kaadu pikku rähähdyksiin. Todetaan että olihan se paska jätkä mutta jatketaan :) kyräillään ehkä pari kertaa ja harkat on hieman huonommat. On taas opittu, että tästäkin selvittiin. Kursseilla koirat on välillä autoissa ja välillä kentän reunalla hengailemassa. Jos joku karkaa toisen luo niin ei se niin vakavaa. Niin voi käydä kisoissakin, joten siitäkin toipumista on hyvä harkata molempien.

Toivon ettei kärmes koskaan luikertele meidän kentälle ja mieliimme. Ei meistä ehkä tule näillä metodeilla maajoukkue tasoa, mutta ainakin meillä on kivaa koiriemme kanssa.

Häkit ja takapaksit on hyviä turva/lepopaikkoja, mutta niissä ei pidä kenenkään nelijalkaisen  viettää elämäänsä.

Ei oppi ojaan kaada...paitsi pyrrin